perjantai 1. marraskuuta 2013

Turun Klubi täytti 10 vuotta - eikä suotta (30.10.2013)

Sirpaleet tuovat onnea Klubin seuraavalle vuosikymmenelle.

Rocktoimittaja Nalle Österman sai kutsun Turun Klubin 10-vuotissynttäreille. Lue Nallen vinkit ilmaisen viinan metsästykseen seuraavasta postauksesta! Ja mikä mahti mahtoi rikkoa tyhjän juoma-astian?



Klubi 10 vuotta - Harmi, Seremonia, The Lieblings, Kakka-hätä 77, Asa & Polarsoul
30.10.2013 Klubi, Turku


- Anteeks, onks tässä tilaa?
Katselen viereeni ilmestynyttä nuorukaista. Suttuinen ja sekavahko olemus, kloriitilla valkaistut farkut, joissa polvessa reikä.
Katselen vastapäätä istuvia naisia. Onko heillä mitään sitä vastaan, että tällainen nuorukainen istahtaa neljän hengen pöytään.
- Kyllä siihen voi istahtaa.
Klubi viettää tänään 10-vuotissyntymäpäiviään. Jono ulko-ovelta on ulottunut 50 metrin päähän Humalistonkadulle.
Ilmainen ruoka ja viina kelpaa aina.
- Olen käynyt täällä useampana vuonna. Aina tulee ihmeteltyä, ketkä nämä kaikki ovat, vaikka olen kuvitellut tuntevani kaikki, vierelläni värjöittelevä kollegani, Sue-lehden toimituspäällikkö ja kirjailija Ari Väntänen virkkoo puolisonsa vierellään.



Siihen suuntaan ovat onnittelut paikallaan, sillä relun kuukauden päästä kaksikosta on tulossa kolmikko.
- Laskettu aika on 5. joulukuuta, Väntäsen parempi puolisko Sari hymyilee.
Miksi muuten sanotaan, että nainen on parempi puolisko, kuka tämän on oikein keksinyt? Miten tämä toteutuu homo- ja lesbosuhteissa? Voisiko tasa-arvovaltuutettu ottaa kantaa tähän epäkohtaan, ettei toisen osapuolen tarvitsisi tuntea häpeää ja pettymystä puoliskojen valokeilassa?
Näköjään tämä asia on askarruttanut muitakin, siksi asiaan olisi syytä puuttua mitä pikimmiten, ettei heteroparien toisen osapuolen tarvitse kärsiä pidempään.
Väntäsillä ei taideta kärsiä kuin raskausajan odotuksesta.
- Sain lomaa raskausajalle. Luulin, että voisin tehdä loman aikana kaikenlaista, mutta ei yksinkertaisesti JAK-SA, Sari huokaa.



Tummatukkainen nainen jakaa ovella juomalippuja. Väntäset saavat drinkkiliput, minä saan lämmintä kättä. Olen hölmistynyt. Mitä vittua nyt taas?
Nainen levittelee käsiään - drinkkiliput käsissään.
- Ilmaista juotavaa on tarjolla kahdeksaan saakka, nainen selittää.
Pohdin tätä vastausta hetken. Palaan naisen luo takaisin.
- Mutta kun noikin sai, perustelen.
- No, okei, nainen heltyy.
Voitto!
Katson kelloani. Se näyttää 19.16.
44 minuuttia tehokasta peliaikaa jäljellä, siis.
Se kannattaa käyttää tehokkaasti.



Portaiden yläpäässä seisoo Klubin isäntä, Sue-lehden päätoimittajanakin tunnettu Kimmo Nurminen. Kättelen ja onnittelen Nurmista kutsusta ja kymmenestä vuodesta - olkoonkin, että mies on ollut vasta vuoden Klubin peräsimessä.
Klubin ohjelmisto on ollut kiitettävän monipuolinen ja tasokas, mistä Nurmista on kiittäminen. Toivottavasti tänäkin iltana.
Yläkerrassa on jo melkoinen jono pitopöytään. Baaritiskillä on väljempää.
Luova strategikko ymmärtää, että tässä on loistava tilaisuus hakea jonotusjuoma.
Suurin osa jonottajista ei ole tätä oivaltanut.
Minä olen heitä älykkäämpi.
Jonotusjuoman avulla jonottelukin sujuu kuin tanssi. Ehdin ottaa lasistani vain muutaman kulauksen, kun pääsen kiinteän ravinnon äärelle.
Salaatteja.
Tuossa lukee "kasvis", toisessa "kana". Kolmannessa ei lue mitään.
Otan kasvista ja kanaa. Kasvisversiossa on juustopaloja, kanasalaatissa etupäässä muuta kuin kanaa.
Onneksi on jonotusjuoma.
Pöydän päädyssä on useampi sammiollinen vihreitä pulloja. Carlsbergiä.
Luova strategikko ymmärtää, että tässäkin on täydellinen tilaisuus täydentää ilmaisen alkoholin varantoja.
Nämä vihreät pullot saavat ajatukseni suuntaamaan Kööpenhaminan syntisiin kortteleihin, mistä voi ostaa elefanttiolutta kaikista kioskeistakin 24 tuntia vuorokaudessa ja juoda itsensä mukavaksi anniskeluravintoloissa vaikka aamukymmeneen asti, jos kunto kestää.
Yksi näistä juottoloista on nimeltään Andy's Bar, mikä voi kuljettaa ajatukset esimerkiksi erääseen suomalaiseen rock-kitaristiin, joka on jo yli 30 vuotta käyttänyt taiteilijanimeä Andy McCoy.
Tässä ajassa taiteilijanimen oikea kirjoitusasu ei ole kuitenkaan iskostunut ainakaan Hymy-lehden toimitukseen, jonka tänään ilmestyneen lehden kantta koristaa Andy McCoyn kuva ja otsikko "Ulosottomies jahtaa Andy MacCoyta!"
- Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein, opasti minua Rumba-lehden edesmennyt päätoimittaja Rami Kuusinen, kun aloitin kirjallisen polkuni rocktoimittajana 15-vuotiaana.
Ehkä Hymy-lehdessäkin olisi kaivattu Kuusisen isällistä ohjausta.



Täällä Klubilla minua ohjaa ilmainen alkoholi. Se on sellaista juotavaa, jota juomalla säästää, mitä enemmän sitä juo, kuten Hybrid Children -yhtyeen laulaja-kitaristi Jasse Salonen toteaisi, mikäli olisi täällä.
No, Jasse on tavoilleen uskollisesti varmasti joissakin toisissa ilmaisen viinan bileissä.
Itse toteutan ilmaisen viinan juhlissa hyväksi havaittua opetusta, että siellä missä on lyhyimmät jonot, sieltä saa nopeiten. Klubilla monia jonottajia tuntuu puolestaan ohjaavan ajatus, että mitä pidempi jono, sitä todennäköisemmin sitä juotavaa siellä on.
Päätän hakeutua tupakkapaikalle. Siellä törmään Limonadi Elohopea- ja Catalepsy-yhteyksistä tuttuun Petteri Eevaan, joka nykyään pyörittää Pommilaukka-nimistä ohjelmatoimistoa.
Petterillä on syytä iloon.
- Sain äsken myytyä yhdelle bändille keikan 1900 eurolla HK-Areenaan, mies juhlii.
- Aijaa, sillä rahalla kelpaa lähteä jo soittelemaan.
- Joo, eikä itse edes tarvitse lähteä soittohommiin, mies virnistää.
- Eli 20 prosenttia menee omaan taskuusi?
- Ei, kyllä mä otan vain 15 prossaa, ellen sitten ole tehnyt kaikkia keikkaan liittyviä töitä itse.
Silkkaa voittoa!
Palaan takaisin sisätiloihin. Ruokajono on tällä välin ehtinyt jo kasvaa kymmenien metrien mittaiseksi portaikkoon saakka.
Jonon päässä törmään turkulaisen kaupunkilehden seurapiiritoimittajaan Timo Salmesmaahan. Salmesmaan toiminta on selkeää ja johdonmukaista: siellä missä on kutsuvierasjuhlat, siellä on Salmesmaa kameroineen raportoimassa.
- Terve Nalle, onko tää ruokajono?
Vastaan myöntävästi, mutta kerron jonon haarautuvan pöydän päässä kahteen linjastoon.
- Ahaa, no tuolla baaritiskillä näyttäisi olevan väljempää. Ehkä mä haen sieltä jonkun juoman jonottamisen lomaan.
Seuraavaksi näen, kuinka Timo Salmesmaa suuntaa baaritiskille.
Näin toimii luunkova kutsuvierastilaisuuksien ammattilainen.
Silkkaa voittoa.



Istahdan upottavaan sohvaan matalan pöydän ääreen murkinoimaan. Salaatissa on paljon salaatinlehtiä eikä lainkaan kastiketta. Ripaus sinappikastiketta olisi tehnyt tästäkin ruokailuhetkestä täydellisemmän. Myös falafel-pullat olisivat kaivanneet hieman kastiketta seuraksi.
No, minä haen seuraavaksi sitten sitä kastiketta tuolta baaritiskiltä.
Siinä murkinoidessani kuulen tutun äänen selkäni takaa. Tuon äänekkään horisijan on pakko olla suomalaisen punkin ylipappi ja suurvisiiri, Teemu Bergman. Hän kertoilee jotakin tarinaa ensimmäisestä keikastaan. En jaksa salakuunnella horisijan horinoita. Nuo samat jorinat kuulisi varmasti, jos istuisi tuntitolkulla, viikkotolkulla, kuukausitolkulla, vuositolkulla Bergmanin kanssa samassa keikkabussissa.
Heitän viimeiset salaatinrippeet napaan ja käännyn katsomaan horisijaa.
Oikeassa olin.
Silkkaa voittoa.



Jaahas, pitopöytään on ilmestynyt täytekakkuakin. Äkkiä kakkua hakemaan, ennen kuin loppuu kesken.
Hakeudun saman pöydän ääreen, missä istuskelin hetkeä aiemmin. Kysyn nätiltä punatukkaiselta naiselta, onko pöydän äärellä tilaa.
- Saa siihen istua.
Ajaudun kuin vahingossa keskusteluun punapään kanssa. Hän kertoo, ettei käy Klubilla kovin usein. Kelle näitä kutsuja on oikein jaettu?
- Kävin täällä viimeksi pari vuotta sitten katsomassa Sami Hedbergiä, hän tunnustaa.
Nainen näyttää odottavan jotakuta.
- Käy hakemassa kakkua ennen kuin loppuu, kehotan.
- Onks se mansikkaa?
- Ei, kun tää on vadelmakakku. AIka jees.
Punatukkainen nainen suuntaa pitopöydän luo. Takaisin hän palaa kahden kakkulautasen kera. Hetken päästä naisen ystävätär ilmestyy pöytään. He ryhtyvät intensiiviseen keskusteluun keskenään.
Se keskeytyy, kun suttuinen ja sekavahkon oloinen nuorukainen ilmestyy kuvaan.
- Anteeks, onks tässä tilaa?



Suuntaan kysyvän ilmeen vastapäätä istuviin naisiin. He suovat pojalle istuimen. Viereeni istahtanut nuorukainen on liki unessa. Hän mutisee omiaan. Puheesta ei saa selvää. Erotan sanan "Kuusankoski". Ei tuohon kuntoon pelkällä viinalla päästä.
Kannabikselta kaveri ei tuoksahda, eikä liioin pirihieltä.
- Onko ollut subuinen päivä, heitän.
Kaveri säpsähtää.
- Ei, kun bentsoissa. Sain Rivatril-koukun poikki, mutta nyt menee 30 mg:n Opamoxeja. Ne toimii kyllä, kaveri selittää naukuvalla äänellään.
Näyttävät toimivan. Kaveri ei ole tässä maailmassa. Se on tietysti harmillista, sillä tässä maailmassa edessämme istuu kaksi kaunista naista.
- Missä me ollaan?
- Klubilla. Täällä on Klubin 10-vuotissynttärit.
- Aijaa. Okei.
Vastapäätä istuvat naiset ajattelevat selvästi linjojaan, sillä he ovat jättäneet täytekakkunsa syömättä maistiaisten jälkeen.
- Ota kakkua, heitän nuokkujalle.
Tyttöjä naurattaa.
- Joo, voisin ottaakin.
- Syö toi toinenkin pala.
- En tiiä pystyykö. Lentää laatta.
- Kyl sä pystyt, sä oot kova karju. Saat energiaa. Pysyt hereillä kato.



Nuokkuja lusikoi toisenkin lautasellisen kakkua. Naisia naurattaa. Se on miesten tehtävä. Naisten naurattaminen. Mieluummin naisten naurattaminen kuin itkettäminen. Naisten itkettäminen on ikävää. Vain huono mies itkettää naisia tahallaan.
Tällä välin Harmi-yhtye on aloittanut musisoimisen. Kakkupoika vetelee taas sikeitä. Tyhjyydestä ilmestyy työasuun pukeutunut teollisuusvartija.
- Hei. HEI. Herää! Täällä ei saa nukkua.
- Joo, joo, ei täs mitään.
- Eiku ymmärrätsä, TÄÄLLÄ EI SAA NUKKUA.
- Joo joo, kyl mä ymmärrän.
- Pysyykö sulla silmät auki?
- Joo joo, totta kai, ei täs mitään.
- No mä tulen hetken päästä katsomaan, mikä sulla on kunto.
Nuokkujalla silmät pysyvät kiinni. Hänestä ei ole juttuseuraksi. Katselen vastapäätäni istuvia naisia. Ovatko he sisaruksia? Voisivat olla. Toinen on selkeästi vanhempi, ehkä noin kolmekymppinen. Hän muistuttaa Anu Saagimia.
Vartija palaa takaisin.
- Hei, mikä sulla on kunto? Täällä ei saa nukkua!
- Joo joo, ei täs oo mitään ongelmaa.
- Pysyykö sulla silmät auki? PYSYYKÖ SULLA SILMÄT AUKI?
Edes Harmi-yhtye ei onnistu herättelemään nuokkujaa, hänen silmänsä pysyvät visusti kiinni.
- No niin, nyt lähdetään.



Vartijan ote on lempeän kaitseva, ei inhottava ja kovakourainen. Tällaisia vartijoita jos saataisiin lisää, nousisi ammattikunnan maine vuorenvarmasti.
Ajatus ei jätä minua rauhaan. Ovatko he sisaruksia? Tähän kysymykseen en saa vastausta muuta kuin kysymällä.
- Hei anteeks, oottekste sisaruksia?
Nuorempi punatukkainen naurahtaa.
- Ei olla, ihan kavereita vaan.
- Teissä on jonkun verran samaa näköä, siksi mietin. Isosisko ja pikkusisko.
- Aijaa. Kumpi on kumpi?
- No sä olet pikkusisko, kakskyt vee ja sä taas isosisko, kolmekymppinen.
- Nyt meni kyllä ihan pieleen, Anu Saagimilta näyttävä isosisko huokaa.
- Mä olen 22 ja mun kaveri 21, pikkusiskolta näyttävä punapää virnistää.
Yksi hieno asia vanhenemisessa on se, että tämänkaltaiset aivopierut eivät enää nolota. Päätän lisätä pökköä pesään.
- Arvatkaa, minkä ikäinen mä olen?
- Öö, tota, varmaan 33.
Tuon numeron olen joskus kuullut ennenkin. Minua hymyilyttää.
- 40. Nää on vaan numeroita.
Naiset ryhtyvät supattamaan toisilleen. Se on ymmärrettävää, olenhan itse kylvänyt supatuksen siemenet maahan. Päätän lisätä pökköä pesään.
- Niin, jos te käytte täällä niin harvoin, niin täytyyhän teille jäädä jokin muukin muisto täältä kuin tyhjät juomalasit. Vaikka sitten muisto tällaisesta puupäästä, joka arvuuttelee naisten ikiä päin persettä.



Naiset katsovat toisiaan kummeksuen. Heidän täytyy käydä saniteettitilojen puolella. Kun he palaavat, haluaa punapää esittäytyä.
- Moi, mä olen Tiina, punapää virkkoo reippaasti ja ojentaa käden.
- Moi, mä olen Nalle. Kukas sä olet?
Anu Saagimia muistuttava 21-vuotias puuma haluaa esittäytyä hieman vastahakoisesti.
- Mä olen Ansku.
Anskulla näyttää olevan aika hyvä pigmentti. Pakko sitäkin on kommentoida.
- Ootsä käyny auringossa vai solkussa? Tuollainen rusketus saa näyttämään vanhemmalta, kato.
- Se on toi lamppu, en mä ole käynyt missään solkussa.
Ansku ja Tiina jatkavat supattamista. Tiinalla on kysyttävää.
- Sä olet jostain tuttu. Tunnenksmä sut? Ootsä pyörinyt noissa Tepsin kuvioissa?
- En ole. Olen huomannut, että mulla on kaksoisolentoja.
Kerron tarinan Helsingin Kalliosta, missä ajelin yhden kesän Huutonetistä 251 eurolla ostamallani kermanvärisellä Ladalla. Erään kerran, kun ajelin silloisen avopuolisoni kanssa pitkin Hesaria, näin vastakkaisella kaistalla samanvärisen ja -mallisen kermanvärisen Ladan.
- Avovaimoni katsoi minua ja vastakkaisen auton kuskia epäuskoisen näköisenä: siinäkin oli kuljettajana samannäköinen rastapää kuin minä!
Naiset katsovat minua oudosti. Sellaisella katseella joka viestii, että tuolla nyt ei ainakaan ole rahaa, jos se ajaa Ladalla.
Tilanteen absurdius huvittaa minua. Näyttää huvittavan minua enemmän kuin naisia. Heille tuntuu tulevan kiire lähtöön.
- Haluutsä juoda tän mun juoman loppuun, Ansku kysyy.
- Älä pelkää, en mä ole laittanut tähän mitään tippoja, kato vaikka.
Seuraavaksi Ansku imaisee pillillä siemauksen omenasiideristä.
Silkkaa voittoa.



Kauempaa kuunneltuna Harmi kuulostaa harmittomalta PMMP:ltä. Siis PMMP:ltä siinä muodossa, joka ei vituta. Ehkä minua PMMP:ssä vituttanut elementti on se, mitä suuri yleisö rakastaa. Ehkä suuri yleisö ei tule tästä syystä koskaan rakastamaan Harmi-yhtyettä.
Minä voisin Harmi-yhtyeeseen ehkä hieman rakastuakin. Tähän antaa syyn karismaattinen laulajatar, jonka olemus huokuu eteeristä ja viettelevää mystiikkaa. Silkkaa voittoa.

Yläkerran live-kerroksessa on aloittamassa Seremonia. Levyltä kuultuna bändi on kuulostanut väärltä, liian tuotetulta. Tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Keikalla yhtye on toista maata. Kulmikas, pelottava. Mystinen ja hieman hullukin. Osansa tällä on kulmikkaasti soittavalla rumpalilla, joka oikeiden muusikoiden mielestä soittaa varmasti "väärin". Tässä saattaa piileä Seremonian epäonnistuminen levymuodossa: kun asiat on yritetty tehdä levylle "oikein".

Istuessani Limonadi Elohopea- ja Catalepsy-yhtyeistä tutun Petteri Eevan kanssa baarin puolella koen ihmeen. Seremonian soittaessa kieroja säveliään baaritiskillä sijainnut tyhjä lasituoppi tipahtaa Seremonian musiikin voimalla itsestään maahan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Tämä tapahtuma osoitti minulle ja muille paikallaolijoille, että Seremonian musiikissa on todellakin mystistä ja alkukantaista voimaa, joka saa energiat virtaamaan maallisen käsityskyvyn ulkopuolelta.

Sirpaleet tuovat onnea, sanotaan. Ehkä tämä oli merkki siitä, että Seremonian seuraava levy tulee olemaan todella kova. Tai siitä, että Klubin seuraavat 10 vuotta tulevat olemaan vieläkin menestyksekkäämmät. Silkkaa voittoa, siis!



The Lieblingsin vaihtoehtorock kumartaa amerikkalaisten perinteiden suuntaan. Minä en taas kumarra soitannollisten epätarkkuuksien suuntaan, mitkä saivat yhtyeen kuulostamaan voimattomalta ja amatöörimäiseltä. Se tuskin on tarkoitus silloin, jos orkesterin oletetaan esittävän tämänkaltaista powerpoppia ja vaihtoehtorockia.

Kakka-hätä 77 on saanut houkuteltua jo varsin mukavasti yleisöä yläkertaan. Itselleni Kakkis on ollut Teemu Bergmanin yhtyeistä huonoin, mutta nämä ovat näitä maankuuluja makuasioita. Tällä kertaa Kakkis kuulosti kuitenkin paremmalta kuin koskaan aiemmin, joten kehitystä on näemmä tapahtunut? Kehitystä yhtyeessä tai taantumista minussa. Silkkaa voittoa.

Yläkerran suljettua ovensa on juhlakansa tunkeutunut piskuisempaan iltakerrokseen jatkamaan juhlimista Asan & Polarsoulin tahdissa. Tutut iskusävelmät ja Asan tunnistettava ääni tuudittaa minut keskusteluun Sammal-yhtyeen kitaristin Jura Salmen kanssa, jonka kanssa pohdimme Asan käyttämien sämplien syvintä olemusta.
- Mä luulen, että tuo DJ kaivaa nuo samplet levylautasilta livenä, Jura arvuuttelee.
Ilta päättyy maailman parhaaseen kanarullaan viereiseltä Humaliston Kebabilta.
Silkkaa voittoa.

Suomen Turussa 1. marraskuuta 2013,

Nalle Österman


sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Jonna Tervomaa, melkein gootti (12.10.2013 Turku, Klubi)

Tältä näyttää Jonna Tervomaa vuonna 2013
palkitun valokuvaajan Ville Juurikkalan kuvaamana.

Jonna Tervomaa
12.10.2013 Klubi, Turku

Hän kiemurtelee edessäni kuin merenneito kuivalla maalla.
Onneksi hän ei ole merenneito.
Tosin, hän voisi kyllä olla.
Sirot kauniit kasvot ja viaton hymy, silmämeikki kuin syntisellä vamppaajalla.
Onneksi emme ole merillä enkä ole karkkilaivan kapteeni.
Olemme Tavastia-klubilla, jossa Suomen suosituimpiin poptähtiin kuuluva Jonna Tervomaa on noussut Beat Barin sohville ja pöydille joraamaan.
Silmäni lepäävät tuossa kiemurtelevassa kaunottaressa, joka on antautunut musiikin viettäväksi, heittäytynyt rytmin pyörteisiin.
Se on ennen tätä päivää ainut kerta, jolloin olen todistanut Jonna Tervomaan elävänä edessäni.

Portti-nimisen anniskeluliikkeen alakerrassa on tänä iltana goottibileet. Miten Jonna Tervomaa olisi viihtynyt siellä?
Sitä emme saa koskaan tietää.
Gootistahan Jonna syntisine silmämeikkeineen voisi käydäkin, mikäli hän vain värjäisi hiuksensa mustaksi ja laittaisi kopisevat korot jalkaan.
Klubilla Jonna on pukeutunut mustiin trikoisiin, mustiin urheilujalkineisiin ja mustaan mekkoon, missä on kultaisia tähtiä.
Melkein gootti, almost goth.
Klubin yläkerrassa on väljää. Ylimmän kerroksen Live-tasanteelle on saapunut noin 200 kuulijaa. Enemmänkin olisi mahtunut.
Käyn tilaamassa kolmosoluen baaritiskiltä ja katselen ympärilleni.
Kohtelias baarimestari pyytää ostoksestani viisi euroa; 0,4 litran Koffin kolmosoluesta.
Klubin viileät kesähinnat ovat vain hailakka muisto.
Meillä on arki-iltaisin tummat tunnit kello 24 jälkeen, kohtelias baarimestari vinkkaa.
Nyt emme kuitenkaan nauti arki-illan tunneista vaan lauantai-illan huumasta Jonna Tervomaan kanssa.
Onneksi olen hetkeä aiemmin voittanut Raha-automaattiyhdistyksen Monipelin Pikapokerista kymmenen euroa kahden euron panoksella.
Ei tunnu yhtä pahalta.


Jonnalla on ollut lämmittelijäkin, Markus Perttula nimeltään. Hänestä en tiedä mitään. Häntä en muista nähneeni kiemurtelemassa edessäni Tavastia-klubin pöydillä.
Ehkäpä parempi niin.
Jonnan esiintymisen on määrä alkaa Klubin verkkosivujen mukaan 23.00. Kello 23.08 Jonna Tervomaa yhtyeineen nousee pimeälle lavalle kohteliaiden aplodien säestämänä.
Hakeudun lavan edustalle tunnelmoimaan.
Onneksi olemme kuivalla maalla.
Läheisyydessäni joukko nuoria ja kauniita turkulaisia naisia tanssivat ja kiemurtelevat Jonnan eteerisen popin tahtiin.
Tässä tapauksessa termi "eteerinen pop" tarkoittaa uuden Eläköön-levynsä avausraitaa Vastaranta, jolla mustiinpukeutunut vaaleatukkainen vamppi avaa iltansa Turussa.
Jonnan ja yleisössä kiemurtelevien mimmien liikkeet tuovat mieleen tuon kostean illan Tavastialla vuosia sitten. 
Wau, tässä eturivissä on mahtavat jortsut meneillään noilla mimmeillä, tähti puhuttelee yleisöään ensimmäisten laulujen jälkeen onnellisen näköisenä. Niitä spiikkejä tulee illan aikana paljon.
Kiitos teille.
Kiitos vaan itsellesi, Jonna.



Uppoudun kuuntelemaan Jonnan bändiä. Rickenbackerilla soittava basisti on yhtyeen tukijalka ja kivipaasi, johon muun yhtyeen on turvallista nojata.
Hänen kuvionsa basson otelaudalla ovat vähintäänkin yhtä nautinnolliset kuin noiden kiemurtelevien naisten liikkeet tanssilattialla ja lavalla.
Kitaristi nappailee sävykkäitä ja tyylikkäitä nuotteja kitaroistaan, joista hän taikoo veikeitä ja monipuolisia ääniä kitarapedaaleistaan, maalaten vähintäänkin yhtä kauniita sävelmaisemia kuin edesmennyt Kingston Wall-yhtyeen sankari Petri Walli konsanaan.
Nämä miehet Jonnan rinnalla loihtivat sen tunnelman ja auran, joka tekee tästä illasta ikimuistoisen.
Heidän takanaan lyö tahtia rumpali, jonka ote tuntuu välillä turhan ammattimaiselta. Studiomuusikkomaiselta.
Mitenköhän Kingston Wallin Sami Kuoppamäki paukuttaisi näitä lauluja?
Koskettimien takana istuu mies, joka välillä näppäilee myös kitaraa. Hänen roolinsa jää ulkopuoliseksi. Vai jääkö? Ehkä hän on se kangas, jonka utuisille sävelmaisemille Jonnan yhtye voi sivellä värinsä.
Basistin verenpunaisena sykkivä sydän, kitaristin vihreät ja ekologiset sävelet, rumpalin siniset ja kylmät rytmit sekä kaiken tämän yllä vaaleatukkaisen ja mustiin pukeutuneen naisen kiemurtelu.
Mustassa on kaikki värit, kuten CMX-yhtyeen A.W. Yrjänä totesi aikoinaan kysyttäessä, miksi mies pukeutuu aina mustaan.
Musta tuntuu.



Halusin jo sanoa aiemmin, että täällä näkyy paljon tuttuja mutta myös paljon sellaisia naamoja, joita en ole nähnyt koskaan aiemmin, tähti kujertaa mikrofoniin, antaen katseensa seilata halki Klubin salin.
Tekisi mieli kirjoittaa, kuinka katseemme kohtasivat tällä nimenomaisella hetkellä, koska niin kai kuuluisi tehdä.
En voi, sillä en voi valehdella lukijoilleni.
En voi valehdella, että ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua, sillä sitä ei ollut. Ilmassa väreili kuitenkin epätavallista herkkyyttä ja toivoa uudelleensyntymisestä viiden vuoden tauon jälkeen.
Kun Jonna Tervomaa palaa viiden vuoden tauon jälkeen estradeille, ovat markkinat täyttyneet Jenni Vartiaisen, Erinin ja Chisun kaltaisista supertähdistä.
Jonna Tervomaa on siirtynyt valokeilasta marginaaliin. Tällä ei tunnu olevan vähäisintäkään merkitystä Klubilla, missä tunnelma on harras ja lämmin.
Hyvä Mariska, kuuluu huuto pimeydestä.
Vai niin, vai että Mariska, vamppi virnistää.
Joku huutelija yrittää luoda särön iltaan huutelemalla epäolennaisuuksia, kuten Mariskaa ja Paranoidia, mutta nämäkin teot ohitetaan olankohautuksella ja rennonletkeällä välispiikillä.
Mä muistan, kun me oltiin jossain Rauman lähellä keikalla. Siellä lavan läheisyydessä oli kaksi sellaista nuorempaa tukkijätkää aika kännissä, joiden keskustelua meidän keikka selvästi häiritsi. Jonkun hiljaisen kohdan aikana toinen niistä sitten tokaisi, "toivottavasti se Voutilainen lopetti nyt", Jonna naurahtaa.
Yleisöäkin naurattaa.
Täällä minä olen ystävien seurassa.



Gootista Tervomaa ei kuitenkaan käy, gootiksi hän on aivan liian rempseä, iloinen ja hauska.
Ehkä parempi niin.
Lavalla Jonnasta paljastuu rento ja hauska supliikkinainen, joka värittää läppiään poikamaisella virnistyksellä.
Ilmankos se Tokela tuohon naiseen niin rakastui, tehden kaikki Suomen rockabilly- ja psychobilly-naiset kateudesta katkeriksi, kuten vierelläni seisova vaalea kaunotar minulle vihjasi.
Tuollaiseen naiseen on helppo rakastua.
Setin loppupuoli soljuu Jonnan suurimpien hittien varassa. Ainoastaan yksi on joukosta poissa.
Jos Jonna esittäisi nyt Rakkauden haudalla -kappaleen, alkaisin varmasti itkeä, vierelläni seisova vaalea kaunotar kuiskaa korvaani.
Tätä Helmiä ja sikoja -elokuvasta tuttua Juice Leskisen sävellystä ei kuitenkaan kuulla.
Sen sijaan saan kuulla vaalean naisen harmittelua ja sadattelua, kuinka hieno keikka päättyi antikliimaksiin.
No, päätän mennä tervehtimään helsinkiläistä Rytmihäiriö-yhtyettä Klubin Ilta-kerrokseen, mistä vastaani purjehtii jo sekalainen sakki mustiinpukeutuneita pitkätukkia ja punkkareita.
Mitä Nalle, mitä sä täällä teet?
Mitä vittua, joku Jonna Tervomaa? Eikö Perjantaina juostiin tai Vain henkisesti sairas ihminen uskoo jumalaan kelvannut, Rytmihäiriön rumpali Otto Luotonen manailee puolitosissaan.
No, minähän olen kuullut nuo teidän laulut jo yli 20 vuotta sitten, Tervomaata en, totean Otolle.
Huomaan olevani rumien, partaisten, likaisten ja resuisten miesten ympäröivänä. He irvistelevät ja virnistelevät pahaenteisesti.
Tunnelma ei ole harras ja lämmin, tunnelma on pikemminkin painostava ja uhkaava.
Kaiholla muistelen kiemurtelevia kaunottaria. Romanttinen rakkauselokuva on vaihtunut vesurilla leikaten painajaismaiseen kauhuelokuvaan.
Yksi asia tuota Rytmihäiriötä ja Jonna Tervomaata kuitenkin yhdistää, halusivat he sitä tai eivät.
Helmiä ja sikoja -elokuvan yhtenä päähenkilönä nähdään Rytmihäiriön nykyinen solisti Unto Helo.


Teksti & videot: Nalle Österman

Jonna Tervomaan yhtyeessä soittavat vuonna 2013:

Jonna Tervomaa laulu
Mikko Määttä basso
Jaakko Murros kitara
Jere Ijäs koskettimet
Santeri Saksala rummut

Ajankohtaista lisätietoa Jonna Tervomaasta löydät hänen virallisilta Facebook-sivuiltaan.